Kun asut ulkomailla poissa perheestäsi, läheisistäsi tunnet väistämättä huonoa omatuntoa. Ei sillä varmaan väliä, että asutko Ruotsissa ja perheesi Suomessa tai asuisit sitten täysin toisella puolella maapalloa, niin silti omatunto kolkuttelee. Toki riippuu ihmisistä, että miten asiat kokee, mutta yleisesti eihän se varmasti kenestäkään ole mukavaa olla erossa elämäänsä kuuluvista tärkeistä ihmisistä.
Toki on asioita elämässä joihin ei vaan voi vaikuttaa. Ihminen joutuu yleensä muuttamaan pakon edestä. Ei sitä turhan päiten pakata muuttokuormaa ja vaihdeta kokonaan maisemaa. Ei se 500 km muuttokaan ole kiva prosessi, saati sitten, että vaihdat maata ja kieltä sekä kulttuuria.
Mutta kuten monta kertaa sanottu ja vanha viidakon sanonta sanoo; kaikkeen tottuu. Ja jos ei totu, niin laitetaan tottumaan. Mistään ei nimittäin tule yhtään mitään, jos haikailee jotain mikä ei sillä hetkellä ole mahdollista. Tulee itselle ja muille siinä ympärillä vain paha mieli. Asioista kuitenkin pitää aina löytää ne 'kultareunukset'. Yrittää edes oman ja muiden takia.
Muistan kyllä kuin eilisen, kun kerroimme reilut viisi vuotta sitten muuttavamme ulkomaille. Silloin näytti siltä, että viipyisimme Saksassa ainakin viisi vuotta. Isovanhempien suut loksahtivat auki ja asiaa sai tovin sulatella. Asioista puhuttiin ja kaikki meni kuitenkin ihan hyvin. Meidän lapset olivat vajaat 2-vuotiaita, kun muutto tapahtui joten heille täysin uusi koti ja ympäristö olivat piece of cake. Mitenkään eivät reagoineet muuttoon, päikyt nukuttiin ja ruoat syötiin samalla tavalla kuin koti-Suomessa. Koulunsa aloittaneita tai teini-iän kynnyksellä olevia lapsia saa jo vähän suostutellakin tällaisiin isoihin elämänmuutoksiin. Jos silloin edes mitkään suostuttelut auttavat.
Tunnen yleistä huonoa omatuntoa siitä, että en ole auttamassa vanhempiani. Ajattelen usein sitä, että hekin vanhenevat (vaikka eivät ehkä itse sitä halua myöntää...) ja tarvitsevat sitten jossakin vaiheessa enemmänkin apua vaikka nyt ovatkin hyväkuntoisia ja terveitä. Mietin usein, että mitä sitten, jos jotain käy ja me olemme täällä Saksassa. Luojan kiitos minulla on kaksi isoveljeä jotka asuvat hyvin lähellä vanhempiamme ja näin voivat olla tukena ja turvana. Ainakin sitten aikanaan, kun ovat selkeästi vanhempia ja tarvitsevat tukea arkipäivän asioihin. Toki sekin, että veljeni sen tekevät ja ns. tekevät myös minun osuuteni, koen siitäkin joskus huonoa omatuntoa. Olempa kumma ihminen. ;) Olen sellainen ihmistyyppi joka ajattelee aivan liikaa muita ihmisiä. Suren asioita joskus jo etukäteen. Mieheni aina yrittää saada minut ajattelemaan jotain muuta. Minähän en voi koko maailman asioita muuttaa.
Kun arki rullaa mukavasti ja on paljon tohinaa ympärillä, en edes kaipaa Suomeen. Kuulostaa ihan kamalalta, mutta niin se vain on. On ystäviä, tuttuja ja lasten koulu jne. Kaikki on ihan mallillaan. Mutta sitten, kun on sitä ja tätä juhlaa tai muuten haluaisi päästä tekemään tutuissa ympyröissä jotakin tulee ahdistus ja suru puseroon. Mutta niistäkin pääsee yli, kun soittaa vaikkapa Skype-puhelun tai pääsee lomalla Suomeen. Ainakin tällä hetkellä olemme hyvin onnellisia täällä, kaiketi johtuu yllä olevista asioista ja esim. siitä, että olemme löytäneet mukavan kodin jossa viihdymme. Tulevaisuudesta en tiedä, kun kristallipalloa en omista, mutta aika näyttää. Murehdin toki jossain vaiheessa sitäkin, mutta se on vain osa minua. ;)
Nyt ei valitettavasti ole kuvaa tähän tilanteeseen, mutta ollut jo niin kauniita kevätpäiviä, että pitäisi räpsiä kuvia ulkosalla!
Kaikkea hyvää torstai-iltaasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti