-

-

torstai 9. kesäkuuta 2016

Ystävyys ja ulkomaille muutto

Kun mieheni reilut viisi vuotta ilmoitti, että nyt olisi mahdollisuus muuttaa Saksaan olimme toki ihmeissämme, innoissamme, kauhuissamme ja vaikka jos mitä. Omille vanhemmille tällaisen asian ilmoitus oli tietysti raskasta. Lapset olivat 1,5 vuotiaita, kun kerroimme uutiset isovanhemmille. Lapsenlapset olivat siis pieniä, vieras maa, kieli tuntui läheisistä kamalalta yhtälöltä. Mutta asiaa sulateltuaan saimme kaikilta vain tsemppiä ja olemmehan yhteydessä melkein päivittäin esim. Skypen välityksellä. (Emmekä tosiaan asuneet aiemminkaan samassa kaupungissa, joten ei nyt ihan naapurista karattu ulkomaille ;))

Muuton edes väistämättä mietit, että saatko missään vaiheessa ystäviä tai edes hyvänpäivän tuttuja ja miten sopeudut uusiin ympyröihin. Pähkäilet pienessä mielessä mitä suomalaisesta naisihmisestä uudessa kotikaupungissa ajatellaan ja minkä kautta lähteä niitä uusia tuttavuuksia solmimaan. Tottakai mietit myös sitä, että 'unohtavatko' Suomeen jäävät ystävät tai miten heidän kanssaan ystävyyssuhde säilyy. Mutta täytyy ajatella niin, että ei se mitään ystävyyttä alunperin ole ollutkaan, jos ulkomaille muutto (tai olkoon vaikka sitten Etelä-Suomesta Lappiin muutto) sen katkaisee. Se että ystäviin on välimatkaa ei muuta sitä tosiasiaa, että he ovat sinun ajatuksissasi.

Voi sanoa, että minulle kävi aikamoinen mäihä uusiin ihmisiin tutustumisessa tänne muuttaessamme. Pikku kotikaupungissamme nimittäin kokoontuu (ovat kokoontuneet jo yli 10 vuotta) kansainvälinen rouvaporukka erääseen kahvilaan joka viikko. Pikkulinnut lauloivat minulle tällaisesta ihan hauskasta monivuotisesta tavasta joten heti muuton jälkeen rupesin siellä käymään. Ensin lasten kanssa, kaksostenrattaita työnnellen ja myöhemmin lasten aloitettua päiväkoti sain kahvitella aivan yksin. Se oli luksusta silloin se. ;)

Tämän viikkokahvittelu tavan kautta olen siis tutustunut moniin uusiin tuttavuuksiin. Porukassa on vähän varttuneempaa ja sitten minun ikäisiäni naisia. Kahviporukan koko on vuosien saatossa tietysti vaihdellut, mutta muutamat ovat olleet jengissä mukana jo alusta asti eli jo ainakin kymmenisen vuotta. Tämän ryhmän kautta olen saanut paljon tuikitärkeää tietoa niin Saksasta kuin arkipäivän asioista ja yhdessä olemme illallistaneet tai syöneet brunssia yhdessä lukuisat kerrat.

Ja tietysti täytyy mainitaa, että mieheni työkavereiden puolisot ansaitsevat myös sata papukaijamerkkiä. Yhteisiä rientoja työporukan kesken on paljon ja perheet ovat aina kutsuttuina. Tätä kautta olen tutustunut myös lukemattomiin ihmisiin, joista monet olleet vain lyhyellä työkomennuksella, mutta silti olemme kerinneet tutustua paremmin. Tämä 'komennus' ei kuitenkaan välttämättä loppuelämää kestä, työt voivat aina kutsua minne vain ja sinne sitten mennään. Monet ovat siis samanalaisessa elämäntilanteessa, ulkomaalaisena Saksassa. Se on se tärkein yhdistävä tekijä.








Muutamat jo hieman vanhemmat kesäkukkakuvat.

Huomenna alkaa jo viikonloppu ja 
huomenna lapsilla tärkeä päivä.

Koululuokat ja kuoro (jossa laulavat) esiintyvät huomenna 
koulun liikuntasalissa. Äitiä jännittää, lapsia ei yhtään.
Ehkä hieman itkettääkin, jo valmiiksi.

;')



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti